Pohdintaa tavoitteista ja rajoitteista

Oon sellanen tyyppi, joka etenee asiassa kuin asiassa vähän fiilispohjalta. En todellakaan ole mikään listojen laatija, rutiinien rakastaja, määrätietoisuuden huippu tai pidemmän tähtäimen tavoitteiden tyyppi. Tai joskus olen listojen laatija ja tykkään rutiineista, jos sille tuulelle satun :D Joka tapauksessa, tykkään mennä päivä kerrallaan ja tyytyväinen olen, kun voin meneillään olevalla hetkellä todeta olevani oikeassa paikassa. Muulla ei ole niin kauheasti väliä. Hetkessä eläjä ja nautiskelija. Miten tämä sitten käy yhteen painonpudotusprojektin kanssa? Eh. Ei kovinkaan hyvin.

Noni, sitä on sitten ratkettu salaatinkastikkeeseen...

Jo tämän blogin historiasta on havaittavissa mun alkuun suuria, mutta myöhemmin kariutuneita suunnitelmiani esimerkiksi painonpudotustavoitteiden suhteen (sen ja sen verran kiloja veks siihen ja siihen päivään mennessä) ja vaikkapa tiettyjen ruoka-aineiden välttämiseksi (totaalikieltäytyminen sokerista tai tehotuotetusta broilerista ja viimeisimpänä gluteeniviljat). Näistä yksikään ei ole pitänyt pitkään ja kyllä, olen siitä ollut vähän jopa nolostunut, täällä blogissakin. Viime aikoina olen myös ottanut paineita kilpirauhasruokavaliosta, jota kovasti haluaisin prikulleen oikein toteuttaa, mutten vain millään onnistu siinä, vaikka kuinka yritänkin. Sinne päin juu, mutta välillä sitä vaan syö mansikoita, vehnää, soijaa tai kaalia, jotka ilmeisesti ovat kieltolistalla, mikäli kilpirauhasongelmia on. Tänään päätin, että jos en ole mitään noista lappamassa kauhallisia naamaani päivittäin, enkä välttämättä edes lusikallista joka viikko, ei hätää ole. Liialliset rajoitukset ahdistavat, herättävät vain negatiivista suhtautumista asiaan ja tuntuvat näin toimivan vähän itseään vastaan.

Perunasta tehty rieska! Ihan turhaa tärkkelystä, aijai.

Soijaa kilpirauhasvammasen lautasella! Eikä taida olla kevyt-fetaa tuokaan..?

Välillä mua saattaa ahdistaa, kun joku mekko ei istu kunnolla ja maha pömpöttää ikävästi (vaikkapa jo kahden päivän herkkuvetoisemman ruokavalion jäljiltä), mutta puistatuksia tai vihan tunteita peilikuvani ei todellakaan aiheuta. En vihaa itseäni ja vartaloani - okei joo, joissakin vaatteissa olisi kiva näyttää paremmalta kuin miltä nyt näytän, mutta varsinaisesta itseinhosta en tämän painoni takia todellakaan kärsi. Mikä on tottakai ihanaa, mutta ei potki minua muutokseen läheskään yhtä tehokkaasti. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, se kaikista tärkein, eli parempi terveys nyt ja varsinkin tulevaisuudessa on ainakin mun mielestäni paljon abstraktimpi ja häilyvämpi perseellepotkija kuin se, että joka päivä peilistä katsoisi vastaan sellainen tyyppi, jota ei välittäisi nähdä. Kaiken kukkuraksi, toisinaan, jos mulla on koossa hyvät tyypit ja on hyvä meininki, en edes muista koko terveellisyysasiaa, kaloreita tai painonpudotusta. Nuo aiheet vain häviävät päästäni täysin ja annan mennä vailla murheita, nauttien hetkestä. Kuulostaa tavallaan hyvältä, mutta onko se sitä? Kun tasaisin väliajoin kuitenkin löydän itseni taas ahdistuneena siitä, etten ole kohdellut kroppaani sen ansaitsemalla tavalla, vaan heittäytynyt liikaa hetkiin ja epäterveellisyyksiin.

On mulla toki myös niitäkin tilanteita, kun ns. kielletty hedelmä pyörii mielessä koko ajan ja houkuttaa. Erinäiset kiellot ja totaalikieltäytymiset vaikkapa joidenkin ruoka-aineiden suhteen saavat himoitsemaan noita ruoka-aineita entistä enemmän ja sitten niitä repsahtamisiakin tapahtuu, ja siis ihan tiedostettuja sellaisia. 

Onkohan toi aurajuusto nyt ihan laihduttajan ruokavalioon sopivaa...

Nyt musta tuntuu, että vähän aikaa vois olla hyvä mennä täysin ilman tavoitteita ja rajoitteita ja testata, tuleeko niitä onnistumisia, kun ei ole turhia kompastuskiviä matkalla. Ajaako juuri ne tavoitteiden tai rajoitteiden aikaansaamat paineet jatkuviin repsahtamisiin? Toteutuisiko se terveellisyys sittenkin helpommin vähän kuin itsestään, eikä pakottamalla..? Ymmärrän täysin, että tarkat tavoitteet ja rajat toimivat paremmin kuin hyvin toisilla, mutta ehkä mun olisi aika ihan kunnolla myöntää, että ei minulla. Tällä nykyisellä totaalikieltämismeiningillä musta tuntuu jatkuvasti siltä, että epäonnistun projektissani, kun en pysty mistään ruoka-aineesta täysin pidättäytymään. Tärkeintä kun olisi kuitenkin olla onnellinen ja voida hyvin, eikä elää jatkuvassa mokaamisolotilassa, vai mitä?

Kyllästyn helposti, joten mun on saatava paljon vaihtelua ja rakastan hyvää, monipuolista ruokaa. Kanan ja parsakaalin valmistelu valmiiksi rasioihin viikoksi ei siis todellakaan onnistu. Annoskokojen pitäminen asiallisina on mulla se kaiken a ja o ja tiedän halutessani kyllä pystyväni siihen. Olenhan jo suurimman osan koko tästä vuodesta pystynytkin!

Jos loppuun vielä positiivista. Suurimmilta osinhan mun ruokavalio on ihan hyvällä mallilla jo nyt :) Haalin kaupassa innoissani korin täyteen mm. erilaisia hedelmiä ja salaattitarpeita, kun kaikki tuore on nyt sesongissa, halpaa ja hyvää. Nautin myös ruoanlaitosta tosi paljon ja terveellinen, itsetehty ruoka on mun mielestä ihan oikeasti ihan tosi hyvää. Ei tässä nyt siis ihan toivottomia tapauksia sentään olla ;)


Ja mitä noihin kuvien annoksiin tulee... en oikeasti kadu yhtäkään!